Harjoitteluaikani Espoon nuorten turvatalossa alkaa olla lopussa. Hämmästelen kuinka nopeasti kaksi kuukautta on kulunut. Odotin ensimmäistä työvuoroa innolla ja vielä näin keski-ikäisenäkin täytyy myöntää, että jännitti. Yöllä ei uni meinannut tulla silmään. Ajatukset ja odotukset pyörivät mielessä. Lähinnä etukäteen mietin sitä, että miten nuoret ja heidän perheensä ottavat tarjotun avun vastaan? Minkälaisia nuoria, perheitä ja heidän ongelmiaan vastaani tulee harjoitteluni aikana?

Harjoitteluni edetessä huomasin ilokseni kuinka avoimia nuoret olivat omasta solmuun menneestä elämäntilanteesta, oli sitten tilanteeseen vaikuttava tekijä nuori itse tai lähiverkosto. Usein nuorten odotukset solmujen aukaisemiseen olivat hämmästyttävän pieniä. Heidän toiveissaan oli usein ainoastaan turvallinen arki, johon kuuluisi perheen kesken säännölliset ruokailuajat, valvotut kotiin tuloajat ja mahdollisuus rauhalliseen yöuneen. Näihin, monille itsestään selviin asioihin, ei kaikilla ole mahdollisuutta. Valitettavan usein nuori joutuu ottamaan vastuuta liian aikaisin omasta ja pahimmassa tapauksessa vielä läheistensä elämästä. Tuhannen taalan kysymys kuuluukin, mistä tämä johtuu? Onko syynä vanhempien ja läheisten liian kiireinen elämä vai nykytrendi, jossa lasten ja nuorten pitäisi olla suoriutujia jo mahdollisimman varhain?

Onneksi meiltä löytyy paikka jossa näitä solmuja voi avata ja ottaa huolet puheeksi. Paikka jossa on mahdollisuus hengähtää ja levätä kaiken kiireen keskellä. Paikka jossa on mahdollista pohdiskella oman elämänsä polkuja, niitä jo menneitä ehkäpä hieman pilvisiäkin ja niitä tulevaisuuden aurinkoisia. Paikka johon voit astua sisään ilman ennalta sovittua aikaa, kun tuntuu siltä, että maailma katuu niskaan. Tähän paikkaan, nuorten turvataloon, astuessani kiinnitin huomioni esitteeseen, joka mielestäni kiteyttää hyvin turvatalojen toiminnan lähtökohdan “Tarinaa voi aina muuttaa”. Voiko lohdullisempaa iskulausetta nuorelle antaa tilanteessa jossa kaikki kaatuu päälle ja ulos pääsyä ei tahdo itse löytää.

Saara Katajisto

Sosionomi-opiskelija

Espoon nuorten turvatalo

Mitä teillä harrastetaan? Tampereen nuorten turvatalolla illat kuluvat usein jutellen ja tv:tä katsellen. Jotkut jaksavat ottaa kirjan käteensä ja lukea, tai silloin tällöin pelata lautapelejä riippuen innostuksesta tai kiinnostuksesta.

Harjoittelun aloitettuani turvatalolla, ehdotin harrastukseksi maalaamisen talon nuorille. Yllätyin iloisesti kiinnostuksesta, koska alitajuisesti ajattelin, ettei siihen ehkä olisi resursseja näin laman alla. Muutamassa hetkessä hain jo tarvikkeita ja olin aloittanut neljän itsenäistyvän nuoren kanssa akryylimaalauksen. Hankin pieniä maalauspohjia, joiden maalaamiseen ei kulu järjettömän kauaksi aikaa. Perussetti pensseleitä, muovisia paletteja ja mukava määrä erivärisiä akryylimaaleja, innosti talomme nuoret yhdessä taiteilemaan.

Harrastamalla maalausta, kanavoidaan omia pieniä kriisejä ja tuntoja kankaalle, aina silloin kun taiteilijasieluisen tarve sitä vaatii. Joskus oikein hyvän kirjan luettua, pulpahtelee mielikuvia jotka siirtyvät kuvaksi. Toisinaan halu tehdä jotain yksinkertaista, abstraktia, joka ei välttämättä esitä mitään, ihan vain tekemisen ilosta tai tunteen saattelemana, on hyvinkin tasapainottavaa ja puhdistavaa puuhaa.

Taustalla soiva musiikki rauhoitti kaikkien mieltä ja tieto siitä, ettei kuvan tarvitse esittää mitään tai olla kopio valokuvasta, laittoi nuoret heti töihin. Kukaan ei miettinyt kauaa mitä teki, vaan kaikki uskalsivat aloittaa taiteellisen kuvansa maalaamisen. Taiteilun äärellä juteltiin mukavia aivan kaikesta ja naurettiin. Jopa hiljaisemmat ja aremmat nuoret yhtyivät jutusteluun muitta mutkitta.

Yhdessä tekemisen ja luovuuden äärellä voi olla hetkittäin hiljaa itsekseen, sulkeutua oman mielensä myllerrykseen tai samalla kuunnella muiden puhetta ja sutia kuvaansa. Meidän turvatalolla nuori voi maalata taulun itselleen, ystävälleen tai jättää muiston turvatalon seinälle, jossa tilaa riittää, vielä. Harrastuksen tukemiseksi teimme tukikansion taiteen eri suuntauksista, väriopin ohjeista sekä välinehuollon opastuksesta, joka toimii myös silloin kun maalauksesta kiinnostunut ohjastava vapaaehtoinen tai työntekijä ei ole paikalla, joten nuori voi toimia omaehtoisestikin.

Äärimmäisen ylpeitä olemme nuorten osallistumisesta ja halusta jakaa mielikuvat kanssamme. Taulut ovat esillä niin, että muutkin turvatalolla vierailevat voivat niitä ihastella. Harrastus motivoi itsenäistyviä nuoria poikkeamaan turvatalolla iltaisin ja silloinkin, kuin ei ole sovittua tapaamista ja samalla vaihtamaan kuulumisia. Harrastuksena maalaus, antaa positiivista voimaa, joka auttaa tunteidemme kanavoinnissa.

Maalaamiseen tarvitaan luovuutta, ehkä hivenen kärsivällisyyttä, ripaus uskallusta, paljon tunnetta ja aikaa, mutta lopputuloksen määrää jokainen itse. Olkaatte pieniä suuria Picassoja kaikki tyynni.

SPR Nuorten turvatalo, Tampere

Vapaaehtoinen/harjoittelija

Outi Pietiläinen

Eilen illalla kuulin televisiosta, että parhaat asiat elämässä ovat onneksi ilmaisia. Televisiossa sanottiin tosin myös, että toiseksi ja kolmanneksi parhaista asioista täytyy maksaa rahalla. Jäin miettimään mitkä asiat ovat niitä elämän ”parhaita” ilmaisia asioita. Toisaalta mietin myös mistä kaikista ”toiseksi ja kolmanneksi parhaista asioista” ihminen jää mahdollisesti elämässään paitsi, jollei ei omista yhtään rahaa? Rahaa siis pitäisi saada, jotta tällainen televisiomainoksen luoma kuva kokonaisvaltaisesta onnesta mahdollistuisi.

Aikuinen saa rahaa, hankittuaan itselleen koulutuksen ja työtä. Koulutus ja työ takaavat pankkitilille kuukausittain maksettavan euromääräisen suorituksen. Kuin työnantajan kiitoksena tehdystä työstä. Aika helppoa, mietiskelin.

Tosin kaikilla ihmisillä ei ole koulutusta taikka saati sitten töitä. Mieleeni tulivat myös turvatalojen nuoret, joilla ei usein myöskään ole koulutusta, rahaa tai töitä. Voi olla myös niin, että heidän vanhempansakin taistelevat samankaltaisten taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien kanssa kuin nuoret itse.

Hetken asiaa pohdiskeltuani arvelin, ettei tällaisen televisiomainoksen hahmotteleman onnen saavuttaminen ehkä olisikaan niin helppoa. Itseltänikin pelkkä kouluttautuminen ja työllistyminen, edellytti monen vuoden vääjäämätöntä työskentelyä, opintoja ja sinnittelyä, ainoana kannustimena haave ja toive oman tulevaisuuden mahdollisesta itsevaltaisuudesta ja omavaraisuudesta. Totesin asian olevan tarkemman pohdiskelun tarpeessa ja menin nukkumaan.

Aamulla tullessani töihin, rahahanat niin sanotusti aukenivat, Siilitien metroasemalla. Katsoinpa itään taikka länteen, niin kussakin suunnassa minulle kaupattiin rahaa. Metroaseman seiniltä ja vielä junassakin pystyin opiskelemaan koko työmatkani ajan, kuinka helposti onnea voi nykymaailmassa tavoitella. Olipa kyse tyttö tai poikaystävän hankkimisesta, uusista kengistä, tietokonepelistä tai suosiosta kaveriporukassa. Kaikki tämä on ainakin vähän lähempänä, vaikka velaksi mutta vain tekstiviestin lähettämisen päässä. Taas kaikki vaikuttikin aika helpolta.

Tultuani töihin mainitsin pohdinnoistani työkaverilleni. Puhisin hänelle koko aamuisen ironiantajuni voimalla, että nykyään kaikki maksaa rahaa mutta on helppoa kun kaikkea, myös onnellisuutta voi saada rahalla. Tai ainakin niin kaikkialla mainostetaan.

Hän oli kiinnittänyt huomiota samaan asiaan jo aiemmin menneen syksyn aikana ja seurannut turvatalomme asiakastilastoja tätäkin asiaa silmällä pitäen. Asiakastilastoista ja työryhmän kanssa käydyssä keskustelussa pystyimme havainnoimaan, että monet meillä asioinneista nuorista olivat myös seuranneet mainontaa ja mediaa ja niin sanotusti ottaneet onkeensa muun muassa näistäkin metrossa näkyvistä mainoksista.

Menneen syksyn aikana Suomen Punaisen Ristin Helsingin Nuorten Turvatalolla asioi monta täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevaa tai juuri täysi-ikäistynyttä nuorta vaikeissa elämäntilanteissa. Turvatalolle uusi asia näiden nuorten elämäntilanteissa, oli kaikkien muiden murheiden lisäksi, nuoren näkökulmasta ajatellen suuret taloudelliset ongelmat. Jos työssä käyvä aikuinen selviää vaivoin yllättävästä 1000€:n laskusta kunnialla, niin aikuistuvalle nuorelle se voi merkitä vahvaa kokemusta lopullisesta velkavankeudesta. Pahimmillaan se näyttää johtavan passiivisuuteen hoitaa mitään omia asioita ja ongelmien vyyhti voi kasvaa vyöryvän lumen tavoin. Jollei syrjäytymisen kierre ole tässä vaiheessa jo syntynyt, niin ainakin hyvä kasvualusta sille on tullut luoduksi.

Helsingin turvatalolla olemmekin ajatelleet tätä ryhmää nuorina, jotka ovat kadottaneet tai ovat suuressa vaarassa kadottaa toiveensa tulevasta. Yhdistäviä tekijöitä tämän ryhmän nuorille olivat muun muassa hankaloituneet tai olemattomat perhesuhteet, asunnottomuus, alhainen koulutustaso, irrallisuus ja tiedottomuus tukiverkostoista, päihteiden käyttö sekä merkinnät luottotietorekisterissä. Tästä kaikesta johtuen, näistä nuorista on ollut havaittavissa ”millään ei ole enää mitään väliä” -asennetta ja todellista näköalattomuutta omaa tulevaisuutta ajatellen.  

Näyttää siltä, että samalla kun valtamedioissa puhutaan huolestuneeseen sävyyn lisääntyvästä nuorisotyöttömyydestä ja kasvavista nuorten syrjäytymisen riskeistä, niin samoissa medioissa markkinoituu aivan toisenlainen maailmankuva. Paljon hienompi, helpompi ja kiihkeämpi maailmankuva, jossa nopeilla voitoilla voi kuka tahansa saavuttaa kaiken hyvän, ilman ennakkovaatimuksia tai tulevia seuraamuksia. Tästä seurannee ristiriita, mikä aiheuttanee paljon ahdistusta ja valinnan vaikeutta nuorille, jotka ovat juuri ohittamassa ensimmäisiä tienviittoja valitsemillaan elämänpoluilla.

Onko nyt siis nuorten mahdollista käsittää mediasta, mainonnasta ja ympäröivästä maailmasta niin, että onni ja menestys olisi ostettavissa velkarahalla, ilman tekstiviestiä kummempaa panosta. Nuorten turvataloilla emme haluaisi missään tapauksessa aliarvioida nuortemme arviointikykyä mutta jos edellä mainittu väittämäni pitää paikkansa, niin miten meidän tulisi aikuisina ja ammattilaisina tähän huutoon vastata?

Niko Nurminen

Kriisi- ja perhetyöntekijä

Suomen Punainen Risti

Nuorten Turvatalo

Helsinki

Istuimme ystäväni kanssa kahvipöydässä joulun välipäivinä, kun ulkona puhaltava tuuli pölläytti reippaan lumituiskun päin ikkunaa. Rakastan talvea ja mieleeni tuli tyytyväisyydestä hyristen muistella parin vuoden takaista kuulasta helmikuuta, valkeita hankia ja nautinnollista eväsretkeä jäätyneen järven rannalla. “Ah, se vasta oli jotain!” huokaisin “Kunpa aina olisi talvi”.

Ystäväni katseli minua ihmeissään ja katkaisi hehkutukseni nuppuunsa kertomalla suorastaan vihaavansa talvea, sen pimeyttä ja loskaa sekä pinna kireällä hössöttäviä joulupyhien rakentajia. Mikään ei ollut epämiellyttävämpää, kuin ikuinen stressi siitä, olivatko hankitut lahjat tarpeeksi hyviä, ja kumman puolison sukua loukattaisiin enemmän viettämällä juhlapyhä vaihteeksi sen toisen sukulaisissa. Joulu ja kaikki siihen liittyvä, kuten minulle niin rakas talvikin, olivat selvästi punainen vaate tälle minua vastapäätä istuvalle höyrypäälle, jota aiemmin olin ystäväkseni kutsunut.

En olisi voinut olla tyrmistyneempi, vaikka hän olisi juuri kaatanut kuumat kahvit syliini. Niin hämmästynyt olin siitä, kuinka erilailla ajattelimme. Olin puolustuskannalla jo ennen kuin ennätin ajatella enempää. Posket punoittaen ja pyhää oikeutusta uhkuen paasasin talven ihanuudesta. “Talvihan on mitä parhain aika!” huudahdin “Silloin saa sytyttää kynttilöitä, paistaa pipareita, laittaa ja purkaa joulua ja käpertyä kerrankin hyvällä omallatunnolla nojatuolin nurkkaan lukemaan dekkareita!”

Näillä sanoilla kaivoin väliimme railon ja kahvituokiomme eteni riidaksi. Kumpikin kaivautui asemiinsa oman vuodenaikansa taakse puolustaen sitä henkeen ja vereen. Olimme pattitilanteessa; minä loukkaantuneena lempivuodenaikani puolesta ja ystäväni siitä, etten ymmärtänyt hänen kantaansa asiaan. Hän oli kesäihminen ja minä talvi-ihminen, eikä meillä näyttänyt olevan enää mitään syytä jatkaa ystävyyttämme.

Ulkona talvimyräkäksi yltynyt tuuli riehui pimenevässä illassa.

Istuimme pöydän vastakkaisilla puolilla toisiamme kyräillen. “Kuinka isoksi saakaan pienen erimielisyyden paisutettua, kun sitä oikein yrittää?” ajattelin hämmennellessäni nyt jo kylmettynyttä kahvinlirua kuppini pohjalla. “Kuinkahan sitä pyytäisi anteeksi menettämättä kasvojaan.” pohdiskelin, sillä tässä vaiheessa aloin jo ymmärtää, että vanha totuus pitää edelleen paikkansa. “Makuasioista on turha kiistellä”, oli jo äiti aikoinaan torunut meitä lapsiaan, kun olimme veljen kanssa kiistelleet jäätelömakujen paremmuudesta. Niin turhaa ja niin lapsellista totesin ja tunsin häpeän pistoksen sydämessäni.

Tässä maailmassa on paljon sellaisia asioita, joita en vain voi muuttaa. En saa ystävääni vaihtamaan kesän leiristä talven palvojaksi enkä pikkuveljeäni pitämään mansikkajäätelöstä. Itse en voi sietää kuumia kesiä tai uimarannalla löhöilyä. Mieleeni tuli tarina tuulimyllyjä vastaan taistelevasta köyhästä aatelisesta. Olin Don Quijote ja ystäväni mielipiteet tuulimyllyjä. En tarkoita sitä, että kaikkien maailman idealistien tulisi heittää hanskat tiskiin, vaan sitä, että kuten kaikki parhaat taistelijat tietävät: taistelunsa voi aina valita. En ehkä voi muuttaa ystävääni enkä todella tiedä edes haluaisinko, mutta voin muuttaa asennettani. Voin hyväksyä erilaisuuden (niinkin tyhmän, kuin kesästä pitämisen) ja antaa pikkuveljeni syödä trio-jäätelöstä mansikkaraidan – jääpähän minulle ainakin enemmän suklaata.

Eräänlaisena aselevon merkkinä hain meille lisää kahvia. Oli aika tehdä sovinto, kasvojen menettämisestä viis, sillä juoksuhautoihin jähmettyminen on monin verroin pahempaa. En ollut valmis menettämään ystävääni typerän erimielisyyden vuoksi. Istuin paikalleni ja samassa ystäväni tarttui käteeni ja hymyili nolona.

“Anteeksi!” pääsi meiltä kummaltakin lähes yhtä aikaa. Olimme saada aikaan päivän toisen riidan väittelemällä siitä kumpi oli enemmän pahoillaan: “Minäpäs!”, “Ei kun minä!”, mutta saimme senkin tyrehtymään naurulla, joka kumpusi molemminpuolisesta helpotuksesta. Olimme kumpikin selvinneet voittajina, sillä meillä oli yhä ystävyytemme. Hihityksestä ei ollut tulla loppua. Olimmepa olleet tolloja!

Nyt mietin, istuessani tässä tietokoneella, tammikuisen pakkasen yhä kiristyessä ulkona, että on paljon asioita joita ei ole vielä ratkaistu; se kuka on aina oikeassa, kenen jumala on ainoa oikea, kumpi on parempi talvi vai kesä, suklaa- vai mansikkajäätelö, jne. Tuulimyllyjä tässä maailmassa tuntuu siis kyllä riittävän. Se, kannattaako näitä asioita lähteä selvittämään kaiken sovun menettämisen uhallakin, on jokaisen itsensä päätettävissä. Meillä valittiin ystävyys oikeassa olemisen sijaan, ja päätettiin ilta nauttimalla hyvää pullaa lämpimän kahvin kera.

…eikä sitä koskaan tiedä, ehkä minutkin vielä joskus löytää aurinkoa palvomasta mansikkajäätelö kourassa, sillä ystävän kanssa jopa se saattaisi olla kohtuullisen siedettävää.

Aurinkoa odotellessa ja upeita talvipäiviä toivotellen…

Sara Jessen

Kriisi- ja perhetyöntekijä

Nuorten turvatalo, Vantaa

Tiistai-aamuna 27.10. aamiaispöydässä tee oli mennä väärään kurkkuun. Helsingin Sanomat uutisoi: “Vantaan säästöbudjetti uhkaa nuorten turvatalon olemassaoloa”. Jutussa kerrottiin, että Vantaan turvatalon vuotuinen avustus oli leikattu kokonaan pois kaupungin budjettiesityksestä.

Hetken päästä alkoivat puhelimet soida ja sähköpostiviestit sinkoilla.. Yhteydenottajat olivat ihmeissään, huolestuneita, kiukkuisia ja halusivat tehdä jotain asian korjaamiseksi. He halusivat VAIKUTTAA ja miettivät mitä juuri he voisivat tehdä asian korjaamiseksi. Keskustelua käytiin kodeissa, kouluissa, työpaikkojen kahvipöydissä, puhelimissa ja internetissä.

Vantaan nuorisovaltuuston aktiivit tulivat paikan päälle turvatalolle keskustelemaan heille tärkeästä asiasta. Vierailun seurauksena syntyi facebook -ryhmä: “Pelastakaa Rekolan Nuorten turvatalo”.

Facebook -teksteistä huokui päättäväisyys: “Puolueista ja näkemyksistä riippumatta olemme yhtä mieltä siitä, että meidän on näytettävä …yhteishenkeämme. Sitä, että me haluamme turvata korvaamattoman palvelun, johon kuka tahansa meistä voi joskus joutua turvautumaan. Meidän nuorten pitää nyt auttaa niitä meistä, joilla on hankalinta ja kovimmat paikat…Tämä on meille näytön paikka. Älähdetään yhdessä niiden nuorten puolesta, joille turvatalo on paikka, jossa heistä välitetään ja huolehditaan.”

Facebookissa vapaaehtoistyöntekijä muistutti, että “ennaltaehkäisevä työ on KAIKKEIN TÄRKEINTÄ JA EDULLISINTA. Tulipalojen sammuttaminen se vasta maksaakin!”

Vantaan Sanomien keskustelupalstalla sosiaalityöntekijä kirjoitti: “Vantaalla ei ole varaa menettää Nuorten turvataloa!” Hän on voinut työssään todeta turvatalon työn olleen tuloksellista. Nuoret ja heidän perheensä ovat saaneet nopeasti tarvitsemaansa tukea. Työskentelyn avulla on pystytty estämään lastensuojelun sijoituksia eikä kaupungilla ei ole omasta takaa tarjota vastaavanlaisia palveluita.

Eräs nuori nainen kirjoitti pitkän kirjeen valtuutetuille ja kertoi oman elämäntarinansa: “Turvatalosta ei vain ollut apua minulle, ei, se pelasti elämäni – ihan oikeasti! Vantaan nuorten turvatalo on minulle, ja monelle, monelle nuorelle, hyvin merkittävä paikka. Minulle se oli ponnahduslauta kaikkeen siihen, mihin minulla ei kotona asuessani olisi ollut mahdollisuutta…Ajatus siitä, että joku nuori ei saa apua ongelmiin, saa minut hyvin surulliseksi. Meissä nuorissa on tulevaisuuden toivo, eikä ketään saa jättää yksin! Uskon, että jokaisessa meissä on potentiaalia vaikka ja mihin. Valitettavasti kaikille ei siihen vain ole kotona tarvittavia eväitä. ”

Maanantaina 2.11. oli Helsingin Sanomissa lohdullinen uutinen: “Vantaan nuorten turvatalo saattaa sittenkin pelastua”. Budjettia valmisteleva kaupunginhallituksen neuvottelukunta oli muokannut budjettia ja lisännyt jo kertaalleen poisleikatun avustuksen budjettiesitykseen. Kaupunginvaltuusto kokoontui maanantaina 16.11. ja nuiji budjetin valmiiksi; sen myötä turvatalo sain vuodelle 2010 tarvitsemansa avustuksen.

Samana aamuna Pelastakaa Rekolan Nuorten turvatalo facebook -ryhmässä oli 1051 jäsentä, He olivat vantaalaisia nuoria ja aikuisia, entisiä turvatalon asiakkaita, yhteistyökumppaneita, vapaaehtoistyöntekijöitä, valtuutettuja, kansanedustajia, turvatalon ja Punaisen Ristin tukijoilta.

Kaikki tämä kansalaisaktiivisuus tuntui ja tuntuu edelleen todella hyvältä. Saimme sellaista palautetta, jota harvoin arkielämän kiireessä saa. Meille kerrottiin monelta taholta, että apu, jota olemme antaneet, on ollut vaikuttavaa ja turvatalolta saadulla tuella on ollut merkitystä nuorten ja perheiden elämässä. Ihmiset eivät myöskään ole unohtaneet saamaansa apua. Siitä kertovat viestit vuosienkin takaa.

Hyvältä tuntui myös huomata, että vaikuttaminen kannattaa ja että niin monet ovat valmiita tekemään tärkeäksi pitämäansa asian eteen hartiavoimin töitä. Yhteydenpito Vantaan nuorisovaltuuston kanssa tulee jatkumaan; se pitää seuraavan kokouksensa turvatalon tiloissa. Lisäksi nuorisovaltuutetut ovat luvanneet, että tulevat jatkossa toimimaan niin, ettei nykyinen tilanne pääse uusiutumaan.

Turvatalon motto “Kaikille asioille voi tehdä jotain” piti jälleen kerran paikkansa. Vantaalaisilla nuorilla on edelleen matalan kynnyksen palvelu, josta apua voi saada heti – eikä viidestoista päivä, niin kuin eräs nuori facebookissa kirjoitti.

Lämmin kiitos kaikille tukijoillemme!

Erja Anttila

turvatalotoiminnan johtaja

Espoon Nuorten turvatalon vapaaehtoismatka tehtiin tänä vuonna Solferinoon sekä Punaisen Ristin museoon Castiglioneen. Olen itse ollut Punaisen Ristin työntekijänä vasta noin vuoden ajan, mutta jo pelkkä ajatus siitä, miten minun olisi mahdollista nähdä järjestön synnyinsija, liikutti minua. Ajatus koskettaa minua muullakin tasolla, kuin työntekijänä. Se koskettaa minua ihmisenä, joka on elänyt koko elämänsä maailmassa, jossa Punainen Risti auttaa, tukee, syöttää, juottaa, pelastaa henkiä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Se miten tämänkaltainen kokonaisuus on syntynyt, kehittynyt ja jäänyt pysyväksi vaikuttajaksi niin paikallisella, kuin kansainväliselläkin tasolla, on huikea esitys ihmisen voimasta. Henry Dunant ei varmasti osannut aavistaa millaisen ilmiön hän synnytti 150 vuotta sitten törmätessään taisteleviin sotilaisiin. Henry Dunant teki vain sitä, mitä moni meistä haluaa tehdä. Auttaa, suojella ja olla ihmiselle ihminen. Se miten sveitsiläisen liikemiehen teoista on syntynyt kansainvälinen, nimenomaan vapaaehtoisuuteen perustuva järjestö, pohjautuu täysin siihen auttamishaluun, joka Dunantilla oli ja joka tässä ihmiskunnassa elää edelleen.

Tunnelma Solferinon kentällä vie sanattomaksi. Se, mitä Henry Dunant teki, vaikuttaa minuun vielä kaikkien vuosien ja kulumienkin jälkeen. Koen, että tarkoitukseni Punaisen Ristin työntekijänä on viedä eteenpäin ja pitää elossa sitä ajatusta joka hänelläkin oli. Solferinon muistomerkillä käynti teki historian kulusta todellisempaa ja se juurrutti minut vielä tiukemmin tapahtumien ketjuun, jotka ovat lähtöisin juuri siitä paikasta. Oma merkityksellisyyteni työntekijänä korostui, koin olevani osa isompaa kokonaisuutta, jolla on yhteinen tarkoitus ja päämäärä. Oli mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia kokemuksesta myös muiden matkassa olevien kanssa. Eri näkökulmia ja lähestymistapoja oli monenlaisia. Jo pelkästään oma vapaaehtois- tai työhistorian pituus vaikuttivat kokemukseen Solferinosta. Matkan aikana käydyt keskustelut ryhmän kesken vahvistivat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Moni matkalainen koki, että yhdessä ryhmän kanssa konkreettisesti näkemällä sen mistä ja miten järjestön toiminta on alkanut, aktivoi ja innostaa yhdessä toimimiseen.

Punaisen Ristin museossa käynti selkeytti ajatusta siitä, miten teknologian kehittymisen myötä avustusjärjestöjen, kuten Punaisen Ristin, on yhä kattavammin mahdollista auttaa hätään joutuneita. Matka Solferinon taistelukentältä läheiseen Castiglionen kylään on ollut pitkä ja varmasti raskas, kun sen on tehnyt kävellen haavoittunut sotilas olkapäillään. Tarve erilaisille apuvälineille, kuten kuljetusvälineille on ollut suuri ja näin ollen niiden kehittämiseen käytetty työ äärimmäisen tärkeää. Punainen Risti avustusjärjestönä on kehittänyt esimerkillisesti läpi historiansa erilaisia apuvälineitä, joita saimme nähdä Castiglionen Punaisen Ristin museossa. Museo oli koonnut hienosti yksien seinien sisään sen historian joka järjestöllä on edelläkävijänä esimerkiksi katastrofeissa käytettävissä tarvikkeissa. Vaikka oma työni turvatalolla perustuu pitkälti henkiseen apuun, saatoin museossa käynnin kautta kokea olevani yksi apuväline järjestön toiminnassa.

Matka järjestön juurille oli voimauttava, motivoiva ja ennen kaikkea yhteisöllisyyden tunnetta korostava kokemus, jonka vaikutus tulee säilymään minussa aina. Nyt kotona ja tutussa toimistohuoneessa huomaan, että se mitä matkalla näin, elää myös täällä. Dunant on muuttanut tämänkin vanhan lääkärikeskuksen seinien sisään 10 vuotta sitten kun turvatalo Espooseen perustettiin ja kantaa minua työntekijänä eteenpäin, aivan kuten hän kantoi haavoittunutta sotilasta harteillaan 150 vuotta sitten.

Kati Kyyrö

Kriisi- ja perhetyöntekijä

Espoon Nuorten turvatalo

Minulla on ollut tutkimustyöhöni liittyen mahdollisuus keskustella kahdeksan mainion nuoren kanssa lastensuojelusta. Viisi näistä nuorista oli tai oli aikaisemmin ollut asiakkaana SPR:n nuorten turvatalolla, eri paikkakunnilla. Kaikki nuoret olivat asiakkaina myös kunnallisessa lastensuojelussa.

Kun kysyin nuorilta heidän kokemuksistaan, nuoret vastasivat kertoen lastensuojelun menetelmistä, omasta roolistaan asiakkaana sekä suhteistaan työntekijöihin. Nämä asiat ovat siis tärkeitä nuorille.

Nuorille turvatalojen kodinomaisuus on tärkeää. Virastomaiset olosuhteet tuntuvat pelottavilta. Myös koko perheen huomioiminen työssä sai nuorilta kiitosta. Jos muu perhe ei saa apua, niin nuoren voi olla mahdotonta keskittyä omien asioidensa pohtimiseen.

Työntekijän on pystyttävä toimimaan nuoren liittolaisena silloin, kun asiat ovat huolestuttavalla tolalla. Nuoret eivät kuitenkaan halua joutua puolustelemaan vanhempiaan. Luottamus työntekijään on kaiken perusta ja sen syntymiseen on varattava riittävästi aikaa.

Tutkimuksessa toistui nuorten kokemus siitä, että he eivät ole saaneet riittävästi käyttökelpoista tietoa lastensuojelusta. Eri auttajatahojen merkitys nuoren elämässä oli monesti jäänyt epäselväksi. Jos nuori ei hahmota, mitä apua hän voi mistäkin saada, hän ei osaa sitä myöskään pyytää tai edes ottaa vastaan. Nuoret myös viestittivät, että puhuminen ainoana auttamisen menetelmänä ei aina ole riittävää.

Muille nuorille tutkimukseni nuoret halusivat viestittää, että omista asioista kannattaa kertoa ajoissa aikuisille eikä jäädä miettimään niitä yksin! Huonoon kohteluun ei saa alistua, oli se kohtelu huonoa kotona, koulussa, lastensuojelussa tai missä tahansa muualla. Aikuisten tehtävänä on auttaa ja tukea nuoria.

Oona Ylönen

oona.ylonen@ensijaturvakotienliitto.fi

Tutkimus löytyy kokonaisuudessaan täältä:

http://www.sosnet.fi/includes/file_download.asp?deptid=16345&fileid=16385&file=20090605121137.pdf&pdf=1

Tämä tarinan kaiut huokuvat turvatalojen historiasta. Turvatalojen yhteisponnistuksena Heiskasen Vesan toimittamana syntyi 90-luvun lopulla Turvatalo Tribune- “Nuorten turvatalotyön äänenkannattaja uutislehtinen”. Tässä lehdessä, joka ilmestyi parin vuoden ajan, julkaistiin ajankohtaisia uutisia Talojen tilanteista, lyhennelmiä koulutuksista, matkakertomuksia jne.

Afrikassa apinanleipäpuussa riippui lämpimässä auringonpaisteessa pieni pesä. Pesässä oli monta munaa. Munista kuoriutui aikanaan kuusi kaunista linnunpoikasta. Yhdessä he oppivat emonsa opastuksella lentämään taitavasti. Poikaset olivat niin innoissaan uudesta taidostaan, että päättivät järjestää lentokilpailut. Tehtävänä oli etsiä harvinainen siemen vuoren takaa ja tuoda se kotipesään.

Vanhin poikasista, Gugu, päätti voittaa. Hän olikin juuri onnistunut saamaan siemenen nokkaansa kun puhkesi rajuilma. Gugu lähti kuitenkin rohkeasti paluumatkalle, mutta myrsky oli sekoittanut maamerkit ja Gugu joutui vieraaseen maahan. Hänelläoli siemen, mutta hän oli yksin.

Gugu oli peloissaan, kaikki näytti vieraalta ja oudolta, eikä hänellä ollut paikkaa mihin päänsä kallistaa. Vuoren takana oli paljon erilaisia lintuja, mutta kukaan ei ollut niin kuin hän. Kaikilla oli kiire etsiä perheelleen ruokaa, toukkia ja hyönteisiä. Häntä ei edes huomattu. Gugu yritti kysyä tietä kotiin, muttei kukaan ymmärtänyt häntä.

Eräänä päivänä hän huomasi siemenensä itäneen siinä paikassa johon hän ensimmäisenä päivänä saapui. Taimi oli hento, mutta se oli selvästi apinanleipäpuun taimi. Se kasvoi ja houkutteli muita lintuja. Linnut tekivät pesiään puuhun. Eräänä päivänä Gugullakin oli puussa pesä ja siinä omat munat.

Ei ole liian pieniä syitä tulla turvatalolle. Joskus nuori asiakas ei osaa välttämättä heti kertoakaan, miksi on ovikelloa soittanut. Yhdellä on mennyt kotiväen kanssa sukset ristiin, toista voi vaivata yksinäisyys. Kolmannella voi olla riesana kouluhuolet ja neljäs tuntee epämääräistä ahdistusta. Viidennellä ei ole yöpaikkaa. Joillakin nuorilla on useita murheita, ja niistä ääneen puhuminen auttaa selvittelemään ajatuksia.

Sen lisäksi, että työntekijä kuuntelee nuorta, turvatalon henkilökuntaa kiinnostaa yleensä myös se, mistä nuori sai tietää turvatalosta. Reittejä on monia, eikä niillä lopulta ole merkitystä – sillä jo ensimmäisessä keskustelussa nuoren kanssa yleensä todetaan, että oli erityisen viisas teko tulla turvatalolle. Se että hakee apua kertoo uskosta siihen, että toivoa on myös nuoren omassa mielessä, vaikkei siitä niin tietoinen olisi ollutkaan. Itsensä auttaminen ja hankalastakin tilanteesta selviytyminen on mahdollista.

Toisinaan nuoren vanhemmat yllättyvät kun saavat turvatalolta puhelinsoiton. Heitä saattaa jopa suututtaa se, että perheen asioita on kerrottu ulkopuoliselle. Nuoret sen sijaan joskus huolestuvat siitä, pahentaako yhteydenotto kotiin tilannetta entisestään. Ymmärtäessään sen, että jälkikasvu on tehnyt fiksun valinnan tullessaan turvatalolle ja puhunutkin siellä työntekijälle ihan täysjärkisiä asioita, vanhemmat lähes poikkeuksetta toteavat itsekin, että yhteistyö turvatalon kanssa voi alkaa.

Nuoret ja heidän vanhempansa ovat varsin tervetulleita tapaamisiin turvatalolle. Tuoretta pullaa ei joka tapaamiseen ehditä järjestää, mutta kahvin tuoksu usein jo eteisessä leijuu tulijaa vastaan. Yhdessä kupillisten ääressä ihmetellään sitä, miten nuori ja perhe on tähän asti selvinnyt omin neuvoin ja mitä hyödyllisiksi havaituista kokemuksista ja taidoista voisi valjastaa nykyhetken avuksi. Toisinaan syntyy täysin uusia (hullujakin) ideoita kokeiltavaksi, sillä parhaimmillaan yhteistyö tarkoittaa otollista ilmapiiriä luovuudelle.

Välillä ollaan hyvinkin vakavien asioiden äärellä, eikä turvatalon työntekijöillä ole tarjota ahdinkoihin ihmelääkettä. Siksi on tärkeää, että nuoren elämäntilannetta tutkitaan yhdessä perheen kanssa, vaikka vanhemmat aluksi kokisivat voimattomuuttakin. Parhaisiin tuloksiin päästään yhdessä, ja yleensä havaitaan, että perheenjäseniltä löytyy paljon välittämistä ja yhteistä halua etsiä mahdolliseen kriisiin helpotusta.

Se, että nuori ja perhe tulevat asiakkaaksi omasta halustaan, on turvatalon näkökulmasta kunnioitettavaa. On hedelmällistä lähteä yhteistyöhön, kun jokainen haluaa sitä ainakin kokeilla. Tästä vapaaehtoisesta asiakkuudesta ja yhteisestä kunnioituksesta syntyy lähes poikkeuksetta paljon hyvää ja tuloksellista keskustelua.

Saara Leppänen

kriisi- ja perhetyöntekijä

Nuorten turvatalo, Helsinki

Kohta on kulunut tasan vuosi siitä päivästä, kun aloitin sosiaalityön opintoihin pakollisena kuuluvan työharjoittelun Turun Nuorten turvatalolla. Tämän kolmen vuoden periodin jälkeen olen lähes tauotta jossain määrin jatkanut Turviksella työskentelyä. Olkoon tämä blogikirjoitus siis eräänlainen välitilinpäätös omista mietteistäni, tuntemuksistani ja kokemuksistani.

Muistan oman epävarmuuteni ennen työharjoittelun aloittamista. Mietin, että kaippa ne antavat minulle jonkinlaisia hanttihommia tehtäväkseni, kuten siivousta, asiakirjojen järjestämistä aakkosjärjestykseen (tässä olen hyvä), kaupassakäyntiä ja vaikkapa ruoanlaittoa. Viimeksi mainittua pelkäsin – pohdin ennen harjoittelun aloittamista, että laittaakohan nuoret pahakseen, mikäli meikäläisen työvuorojen aikana tarjotaan ainoastaan pakastepizzaa & ranskalaisia.

Pelot kuitenkin osoittautuivat turhiksi: Jo alusta asti tunsin olevani työyhteisön täysivaltainen jäsen, jolla on oikeus esittää omia mielipiteitään työtä koskevissa asioissa. Uskalsin myös kertoa, mitä haluan harjoittelun aikana oppia, ja hyvin nämä toiveet toteutuivatkin. Nuorten kanssa työskentely osoittautui pian mielenkiintoiseksi, opettavaiseksi ja mukavaksi. Niin, ja ruoanlaittoa olen onnistunut välttämään arvosanalla Eximia. Työskentelyä koskeva epävarmuus on edelleen jäljellä, mutta olen ymmärtänyt, että tämä on sosiaalialan työssä pikemminkin heikkous kuin vahvuus.

Kaiken kaikkiaan oma kokemukseni on, että Nuorten turvatalo on erittäin joustava työyhteisö. Kaikki mielestäni turhanpäiväinen byrokratia on jätetty minimiin ja työtahti on kohtuullinen. Nämä asiat mahdollistavat sen, että Turvikselta apua hakevaa nuorta tai perhettä voidaan auttaa joustavasti ja asiakaslähtöisesti – tarvittaessa lähes mihin kellonaikaan tahansa.

Tästä on hyvä jatkaa opintojani ja töitäni, jotka siis jatkuvat Turviksella ainakin toistaiseksi. Mainittakoon vielä, että ruoanlaittotaitoni eivät ole parantuneet – eivätkä parane. Hyvää alkavaa kesää kaikille!

Janne Kortemäki
Nuorten turvatalo, Turku

Kriisi- ja perhetyöntekijä
Sosiaalityöntekijä

Huono kokki – ja ylpeä siitä