Niko, 16v:
Mä olin lähteny himasta pari viikkoo aikaisemmin, koska meinki ja säännöt ahdisti. En jaksanut olla enää kavereilla ja aattelin olla turviksella pari yötä ja sitten jatkaa eteenpäin jonnekkin.
Aluksi mua hirvitti mennä turvikselle, mietin minkälaiseen kuulusteluun mä joudun ja minkälaisia tyyppejä siellä oikein on. Mä kuvittelin semmosta vankilameininkiä, kalterit ikkunassa, ovet ja ikkunat lukossa ja joku koko ajan kyttää ja saarnaa mulle.
Mä yllätyin siitä minkä näköinen mesta se oli. Ihan kuin olis tullu jonkun kotiin. Mut vastaaottanu työntekijä oli ystävällinen ja se antoi mun puhua mun asiat omaan tahtiin. Kotiin en aluksi halunnu soittaa, mutta työtekijä lupas hoitaa sen mun puolesta. Siitäkin mä yllätyin, kuinka mun vanhemmat suhtautuivat siihen, että mä oon turviksella. Tuntui hyvältä kuulla , että ne oli ollu huolissaan.
Pari päivää mä huilasin ja sitten mun vanhemmat tuli käymään. oli hyvä kun tapaamisessa oli perheen ulkopuolinen henkilö mukana. Tuntu, että ekaa kertaa vanhemmat kuunteli ja myös ymmärsi mitä mä sanoin ja ajattelin.
Olin turviksella pari viikkoa ja vanhemmat tuli muutaman kerran neuvotteluun. ja pikku hiljaa vanhempien kanssa löytyi yhteinen sävel. Kotiin palaaminen tuntui lopuksi hyvältä.
Jälkeenpäin oon ajatellu, että mitähän mulle nyt kuuluisi, jollen olisi soittanu turviksen summeria.
Kaisu:
"On hyvä että tällaisia turvataloja on olemassa, sillä mullakaan ei olis ollu mestaa mihin mennä."
Kaisa oli vakuuttunut siitä, että aikuiset, varsinkin isä ja äiti, halusivat hänen epäonnistuvan elämässään. Hän ei voinut käsittää, miksei hän voinut asua rauhassa omassa huoneessaan, aina joku tuli vaivaamaan toissijaisilla asioilla. Hän ei voinut sille mitään, ettei hän nukkunut kuin muutaman tunnin.
Öisin oli mukavaa jutella puhelimessa kavereiden kanssa, lukea kirjoja ja kirjoittaa päiväkirjaa siitä, mitä kaikkea hienoa hän tulisi tekemään sitten, kun asuisi yksin. Isä oli suuttunut viime kännykkälaskusta, mutta hän ei kerta kaikkiaan voinut olla puhumatta kavereiden kanssa. Välit porukoihin oli menneet lopullisesti, kun hän oli tavannut Joken.
Jokke oli ainoa hyvä asia Kaisan elämässä ja jos hän olisi siitä luopunut, niin yhtä hyvin olisi voinut kuolla pois. Vanhemmat eivät voi mitenkään erottaa häntä Jokesta. Jotenkin oli alkanut tuntua siltä, että kaikki menee päin mäntyä.
Joskus yön hiljaisina hetkinä mielessä oli käynyt ajatus avun hankkimisesta, se ENT:in työntekijäkin Koskarissa oli sanonut, että aina kannattaa yrittää ja että puhuminen auttaa. Se oli puhunut myös siitä, että vois olla hyvä ottaa hieman etäisyyttä juttuihin. Ymmärtäisikö ne siellä Turviksella mistään mitään?
"Mutsi tulee neuvotteluun ja mä toivon, että siitä tulee hyvä neuvottelu ja että mä voin mennä kotiin, ei semmoiseen kotiin, missä mutsi ja minä revitään toisiamme hajalle, vaan semmoiseen missä asioista voidaan puhua."
lähetä
tulosta