Gabon on afrikkalaisen mittapuun mukaan vauras maa öljyvarojensa ansiosta. Se houkutteleekin maahanmuuttajia erityisesti Länsi- ja Keski-Afrikasta. Esimerkiksi useimmat pääkaupungin Librevillen taksinkuljettajista ovat siirtotyöläisiä. Gabonissa asuu 1.4 miljoonaa ihmistä, joista noin 750 000 asuu Librevillessä ja sen ympäristössä.
Gabonin pakolaisväestö koostuu 24 eri kansalaisuuden edustajista, joista enemmistö on paennut Kongon tasavallasta (Brazzaville) maassa vuosina 1997 – 1999 käytyä sisällissotaa. Lähes kaikki pakolaisista asuvat pääkaupungissa Librevillessä.
Jotkut heistä, esimerkiksi Päiväntasaajan Guineasta kotoisin olevat pakolaiset, ovat oleskelleet siellä 20 vuotta ilman mahdollisuutta joko palata kotiin tai rakentaa Gabonissa uusi, kunnollinen elämä.
Pakolaisille ei Gabonissa myönnetä työlupia, mistä syystä heidän on erittäin vaikeaa ansaita toimeentuloaan ja osallistua yhteiskunnan toimintaan huolimatta siitä, että pakolaisten koulutustaso Gabonissa on yleisesti ottaen melko korkea.
Jotkut pakolaisista käyttivät puheissaan ironisesti sanontaa ”Gabon d´abord!” eli ”Gabon ensin!” kuvaamaan gabonilaisten asenteita ulkomaalaisia kohtaan. Siitä lähtien, kun pakolaisaseman tutkinta siirtyi Gabonin viranomaisille, pakolaiset ovat saaneet ainoastaan todistuksen, jossa pakolaisasema todetaan, ei asianmukaisia henkilöllisyyttä todistavia dokumentteja.
Pakolaiset ja turvapaikanhakijat kohtaavatkin valitettavasti jatkuvasti poliisitarkastuksia ja poliisin häirintää, jopa kiristystä, jollei heillä ole mukanaan henkilöllisyystodistusta.
Uudelleensijoittamistyö UNHCR:n Librevillen toimistossa
Tehtävänäni olivat uudelleensijoittamista tarvitsevien pakolaisten identifiointi ja heidän haastattelunsa. UNHCR:n toimisto sijaitsee lähellä kaupungin keskustaa ja on helposti saavutettavissa.
Libreville on rauhallinen, keskikokoinen afrikkalaiskaupunki pienine mutta kuvauksellisine keskustoineen. Atlantin valtameren läheisyys tarjoaa hieman helpotusta Päiväntasaajan alueen kuumuuteen ja kosteuteen ja tuo oman lisänsä Librevillen viehätysvoimaan.
Paikallisväestö on todellinen silmänilo värikkäine, mielikuvituksellisine vaatteineen. Pääkadun varrella on mukavia kahviloita ja kauppoja. Katu kulkee Perjantai-moskeijan ohi muistutuksena siitä, että Gabonissa on suuri määrä muslimeita, vaikka pääuskonto onkin kristinusko.
UNHCR:n toimistossa oli työkomennukseni aikana noin 20 työntekijää. Toimistorakennusta ympäröivät korkeat muurit, ja sisäänkäyntiä valvoivat vartijat. Ilmapiiri ei sinällään ollut uhkaava - tosin koin muutaman mielenosoituksen oleskeluni aikana - mutta portilla oli jatkuvasti pakolaisia pyytämässä tapaamisaikaa, antamassa asiakirjoja tai esittämässä kysymyksiä. Tätä toimintaa oli aivan pakko jollain lailla koordinoida, ja se oli vartijoiden tehtävä.
Sain heti työni aloitettuani oman työhuoneen, joka oli täysin varustettu tietokoneella, puhelimella ja suoralla yhteydessä internetiin, mikä olikin suureksi avuksi oikeudellisen ja alkuperämaita koskevan tiedon hankkimisessa. Esimieheni Peggy Pentshi-a-Manengin työhuone oli käytävän toisessa päässä, ja yhteydenpitomme oli sekä helppoa että epämuodollista.
Työskentelin pääasiassa Librevillessä. Vietin kuitenkin kentällä kolme viikkoa Tchibangan ja Francevillen pikkukaupungeissa Gabonin maaseudulla. Nämä työmatkat tarjosivat hyvän mahdollisuuden syventää tietämystäni Gabonin pakolaistilanteesta ja samalla aistia hieman paikallisväriä.
Työni edellytti pakolaisten perusteellista haastattelemista tapauskohtaisesti, mikä oli erittäin hidasta työtä. Minulle mielekkäin osa työstä oli ilman muuta hakijan pakolaisaseman määrittäminen. Tämä olikin tarpeen, koska useimmat hakijoista oli tunnustettu prima facie (ilman yksilöllistä tutkintaa) pakolaisiksi.
Saatuani hakemukset uudelleensijoittamiseksi valmiiksi, lähetin ne alueelliseen UNHCR:n toimistoon Ghanaan, josta ne toimitettiin edelleen käsiteltäviksi niihin maihin, jotka uudelleensijoittavat pakolaisia. Toivoimme tietysti päätösten olevan myönteisiä.
Haavoittuvaisessa asemassa oleva nainen (Woman-at-Risk)
Kun M. astui toimistooni, näin elegantin ja arvokkaan naisen, joka oli pukeutunut länsimaisiin vaatteisiin - kuitenkin afrikkalaisittain kirkkaisiin ja kauniisiin väreihin. Oli helppo havaita hänen olevan hienostunut ja hyvin koulutettu nainen. Hänen silmistään kuitenkin voi nähdä hänen joutuneen kokemaan elämässään paljon vaikeuksia ja kärsimystä.
M. oli kuuden lapsen yksinhuoltaja, kun hän pakeni Kongon tasavalan sisällissotaa vuonna 1997. Hän oli työskennellyt Brazzavillessä toimittajana ja oli Kongossa tunnettu henkilö. Työnsä myötä hän oli tavannut ja tutustunut useaan syrjäytetyn presidentin Pascal Lissouban hallinnon korkeaan virkamieheen ja poliitikkoon.
Hänellä oli mediatyöntekijänä paljon kontakteja keskushallinnon kanssa, mistä syystä häntä myös pidettiin Lissouban kannattajana. Kun sisällissota alkoi Kongon pääkaupungissa Brazzavillessä, hän oli julkisuuden henkilönä välittömässä vaarassa joutua presidentti Lissouban vastustajien vainoamaksi.
Hänen oli paettava perheineen Brazzavillessä käytyjä rajuja taisteluita käyttäen samaa pakoreittiä kuin useimmat muutkin kongolaiset Pohjois-Kongon sademetsien läpi Gaboniin. Gabonissa hänet tunnustettiin prima facie pakolaiseksi.
M. asettui lastensa kanssa Librevilleen. Yksinhuoltajaäitinä hän oli yksin vastuussa perheen elatuksesta. Hän onnistui saamaan satunnaista työtä freelance- toimittajana. Ansiotulot olivat kuitenkin epäsäännöllisiä, ja toimeentulon hankkiminen oli päivittäistä taistelua.
Kongolaiset pakolaiset Gabonissa olivat huolestuneita saamansa suojelun tasosta. Gabonin ja Kongon hallitusten välit ovat läheiset. Gabonin presidentti on naimisissa Kongon presidentin Denis Sassou-Nguesson tyttären kanssa. Sassou-Nguesso syrjäytti Kongon sisällissodassa presidentti Lissouban.
Koska useimmat Gabonissa oleskelevista kongolaisista pakolaisista tukivat Lissoubaa, heidän keskuudessaan oli vahvoja epäilyjä ja pelkoja siitä, että gabonilaiset viranomaiset tekivät yhteistyötä Brazzavillen kanssa ja pakolaisia palautettaisiin vastoin tahtoa Kongoon. Pelkoa tuki Gabonin sisäasiainministerin pakkopalautusmahdollisuutta koskeva lausunto vuodelta 2001.
M. oli kokenut monia vaikeuksia pakolaisena. Hänellä ei enää ollut vakinaista työtä perheen elättämiseksi. Hän oli perheensä kanssa menettänyt korkean yhteiskunnallisen asemansa ja joutunut Gabonissa marginalisoiduksi ja syrjityksi kongolaisena pakolaisena. Hän oli joutunut myös Gabonin poliisin suullisten uhkausten ja seksuaalisen häirinnän kohteeksi.
M. oli tottunut huolehtimaan lapsistaan yksin mutta miehen puuttuminen perheestä teki hänestä lapsineen entistä haavoittuvaisempia fyysiselle ja henkiselle väkivallalle. Lisäksi hänen suhteensa Kongo-Brazzavillen entiseen hallitukseen ja hänen työnsä toimittajana asettivat hänet poliittisesti arkaluonteiseen ja vaaralliseen tilanteeseen Gabonissa.
Tätä taustaa vasten oli perusteltua arvioida vuoden 2005 presidentin vaalien lähestyessä, ettei häntä enää kyetä suojelemaan tehokkaasti Gabonissa. Epävarmuus ja pelko lisääntyivät lähestyvien vaalien takia kongolaisyhteisössä, ja M. pelkäsi oman ja perheensä turvallisuuden puolesta. Oli selvää, ettei heidän turvallisuuttaan enää kyetty riittävästi takaamaan ja heidät oli uudelleensijoitettava Gabonista turvalliseen turvapaikkamaahan.
M:n tapaus haavoittuvaisessa asemassa olevana naisena luokiteltiin kiireelliseksi tapaukseksi. Näin ollen hänen asiakirjansa lähetettiin suoraan UNHCR:n päämajaan Geneveen lähetettäväksi eteenpäin uudelleensijoittavaan maahan. Hätätapaukset toimitetaan suoraan uudelleensijoittaviin maihin asiakirjojen perusteella toisin kuin tapaukset, jotka valitaan uudelleensijoittavien maiden valintamatkoilla.
Kohdemaa hyväksyi M:n hakemuksen ja kolmen viikon sisällä hakemusten jättämisestä Marie lähti perheineen uuteen kotimaahansa vuonna 2005. Valitettavasti en ollut silloin enää Gabonissa, enkä tiedä, miten hänen ja hänen perheensä elämä on lähtenyt käyntiin. Uudessa kotimaassaan kuitenkin he voivat elää itsenäistä elämää turvatuin toimeentuloin vailla pelkoa häirinnästä ja vainosta.
Uudelleensijoittaminen pysyvänä ratkaisuna
Gabonin kokemusteni valossa
M. ei luonnollisesti ollut ainoa pakolaisnainen ja pakolainen, jonka tapasin työkokemukseni aikana. Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä onnekkaita kuin hän. Ensimmäisen haastattelun jälkeen vain osa haastatelluista valittiin jatkohaastatteluihin uudelleensijoittamishakemuksen täyttämistä varten.
Kaikki eivät täyttäneet UNHCR:n uudelleensijoittamiskriteereitä ja osa heistäkin, jotka nämä edellytykset täyttivät, sai kielteisen päätöksen uudelleensijoittavalta maalta. Minun tehtäväni oli kertoa huonot uutiset heille, ja se oli varmaakin työni raskain ja epämiellyttävin osa. Toisaalta pakolaisen elämä on paljon raskaampaa olosuhteissa, joissa on menettänyt entisen, tutun elämänsä ja on vailla mahdollisuuksia rakentaa uutta tilalle.
Tulevaisuuden mahdollisuuksien puuttuminen on varmaankin raskain osa pakolaisen elämässä. Vaikka toivottomuus omasta kohtalosta valtaakin mielen, kaikki perheelliset pakolaiset jakavat saman ahdistuksen siitä, miten heidän lapsilleen käy tulevaisuudessa. On tarpeeksi rankkaa joutua eroon omasta, tutusta elämänympäristöstä ja joutua elämään pakolaisena.
Ei voi olla oikeutettua joutua lisäksi elämään oikeudettomassa tilassa ilman mahdollisuutta rakentaa uusi, kunnollinen elämä. On löydettävä kestävä ratkaisu, ja uudelleensijoittaminen kolmanteen maahan voi olla tällainen ratkaisu.
Lyhyen Gabonin komennukseni aikana sain arvokasta tietoa ja kokemusta uudelleensijoittamisesta pysyvänä ratkaisuna pakolaisuuteen. Käytännössä jouduin myös kokemaan, että uudelleensijoittaminen on usein ainoa käytettävissä oleva vaihtoehto. Tätä taustaa vasten uudelleensijoittavien maiden solidaarisuus ja myötätunto pakolaisia kohtaan on ensiarvoisen tärkeää.
Suomi vastaanottaa vuosittain kiintiöpakolaisia. Yhä useammat Euroopan maat harkitsevat osallistumista UNHCR:n uudelleensijoittamisohjelmaan. Useat M:n kaltaiset naiset odottavat mahdollisuutta aloittaa turvattu elämä uudelleensijoittamisen kautta. Toivokaamme, ettei heidän toiveensa uudesta elämästä ole turha.
Sari Sirva
Kirjoittaja oli ICMC:n (International Catholic Migration Commission) lähettämänä työntekijänä UNHCR:n Gabonin toimistossa Librevillessä elo-joulukuun 2004.
Lue lisää työntekijöiden tarinoita kentältä ICMC:n nettisivuilta
lähetä
tulosta