Julkaistu 27.4.2010 12:03
Muokattu 15.6.2010
13:21
Suomen Punaisen Ristin työ Haitin maanjäristysalueella pääsi näyttävästi esiin takavuosina yhdeksi maineikkaimmista kulttijulkaisuista nousseessa teknologia-alan Wired-lehdessä. Lehden toimittaja Vince Beiser seurasi logistiikka-ammattilaisten työtä massiivisen operaation sydämessä ja kirjoitti näkemästään 13-sivuisen reportaasin. Yksi haastateltavista on Suomen Punaisen Ristin logistiikkaneuvonantaja Pauli Immonen, joka toimi lentokoordinaattorina Port-au-Princen lentokentällä avustusoperaation haastavan alkuajan.
Immosen panos oli keskeinen vastatessamme kritiikkiin avustustyön hitaudesta, kertoo Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun yhdistysten liiton (IFRC) lehdistöpäällikkö Paul Conneally.
- Pauli oli se henkilö, jonka avulla onnistuimme purkamaan erään operaation alussa pinnalle nousseen kritiikkimiinan. Yhdysvaltain ilmavoimia kritisoitiin siitä, että ne ottivat Port-au-Princen lentokentän haltuunsa, ja alkoivat pyörittää sen toimintaa, mutta moni lento jouduttiin silti reitittämään Dominikaaniseen tasavaltaan. Rahtikoneiden suihkumoottoreiden jylistessä ympärillämme Pauli antoi minulle kolmen minuutin pystybriefin aiheesta, ja sen avulla saimme julkisen aiheesta käydyn keskustelun palautettua realistiselle tasolle.
- Pauli tiivisti minulle tilanteen kaikessa karuudessaan: elleivät amerikkalaiset hoitaisi liikenteenohjausta, täällä ei olisi minkäänlaista avustusoperaatiota. Kentän normaalikapasiteetti on neljä lentoa tunnissa, ja amerikkalaiset hoitavat tuossa ajassa nyt kahdeksan lentoa. Jos lentojen tiheyttä kasvatetaan, koneita alkaa putoilla – se on todellinen tilanne, eikä todellisuus muutu. Tuon viestin kanssa kävin kamera kameralta selittämässä maailmalle tilanteen reaalitodellisuutta. Kritiikki laantui,” Paul Conneally kertoo.
Alla Vincen jutun Pauli Immosesta kertova osuus suomennettuna. Ote jutusta julkaistaan Vince Beiserin ja Wired-lehden luvalla. Juttu on kokonaisuudessaan luettavissa nettiosoitteesta
http://www.wired.com/magazine/2010/04/ff_haiti/
Pikamarssivauhtia etenevä Pauli Immonen mittailee Port-au-Princen rampautuneen lentokentän asvalttia tavoitteenaan löytää kadonnut Boeing 737. Tällä kertaa sen laskeutumista ei voi tarkistaa saapuneiden lentojen taululta. Kahdeksan päivää aiemmin Haitin pääkaupunkia ravistellut 7,0 richterin maanjäristys jätti lentokentän terminaalista jäljelle vain hyljätyn kuoren. Lattioita peittävät rikkoutuneet kattotiilet, senttien levyiset halkeamat risteilevät seinillä. Terminaalin ulkopuolella Immonen kiertää sotilaskuljetuskoneiden ja siviilichartereiden täyteen ahtaman mustan asvalttikentän laitoja. Alueella normaalioloissa majailleet pienkoneet on työnnetty viereiselle ruohomatolle. Meteli on yhtä huumaavaa kuin iltapäivän helle: rullaavien suihkukoneiden syvät moottoriäänet sekoittuvat helikopterilapojen säksätykseen ja peruuttavien trukkien ja linja-autojen vikinään.
Havaittuaan lupaavan näköisen Boeingin 42-vuotias hoikka suomalainen kiiruhtaa kahden peruspohjoismaalaisen kaverin luokse koneeseen kytkettyjen portaiden alapäähän, ja esittelee itsensä. Bingo: tämä on juuri se lento Islannista, jota hän etsi: täysverinen siviilicharter aina vaaleahiuksisia lentoemoja myöten. Kone on tullut tuomaan avustustarvikkeita ja poimimaan työnsä päättäneen etsintäryhmän kotimatkalle. Immonen kipuaa portaat ylös, ja puhuu itsensä useammankin ihmisen ohi ennen kuin löytää Islannin ulkoministeriön edustajan. Virkamies kysyy haluaisiko Immonen tarkistaa lastin. ”Yes,” vastaa Immonen virheettömällä, mutta murretulla englannillaan, ”mutta suothan minun ensin pyytää juomaa joltakin näistä viehättävistä neitosista.”
Lentoemo suo Immoselle ammattihymynsä, ja avaa pakatuilla välipaloilla kuorrutetun kaapin ojentaakseen Immoselle muutaman purkin Fantaa. Immonen skannaa tarjolla olevan herkut, ja pyytää vakavailmeisenä kaupan päälle vielä purkillisen Pringles-perunalastuja. Hän on käynyt läpi riittävän määrän katastrofeja tietääkseen, että kaloripommeja pitää heittää sisäänsä aina kun sellaiseen tarjoutuu tilaisuus. Lentoemo ojentaa Immoselle lastut, ja miehet siirtyvät ulos tarkastamaan lastia.
Immonen tupsahti Port-au-Princeen alle 72 tuntia maajäristyksen jälkeen, aikana jolloin ruumiita kasattiin vielä kaduille. Helsingistä saapuneella miehellä ei ollut mukanaan juuri muuta kuin moskiittoverkko, makuupussi, läppäri ja satelliittipuhelin. Silloin harvoin kun hänellä on tilaisuus nukkua, uni otetaan teltassa, joka on pystytetty alle sadan metrin päähän kiitoradasta. Immonen, yksi Punaisen Ristin ERUjen (Emergency Response Unit) ammattilaisista on ollut ensimmäisten joukossa paikalla kriisialueilla Darfurista Pakistanin kautta Afganistaniin.
Hänen työnsä on sovitella saapuvia ja lähteviä lentokoneita kulloisenkin operaation sallimaan kehikkoon. Hän huolehtii siitä, että jokaisen Punaisen Ristin avustuslennon tuomat auttajat ja avustustarvikkeet päätyvät oikeaan paikkaan. Lentokoneista Immonen on innostunut aina siitä lähtien kun hän lapsena hengaili paikallisen lentokentän laidalla ottamassa valokuvia koneista. Hänen Ilmavoimissa hankkimansa koulutus avasi aikanaan tien YK:n rauhanturvaajaksi Libanoniin. Humanitaarista avustustyötä hän on tehnyt vuodesta 1995. Immosen henkilökohtainen tyyli paljastaa sotilaallisen taustan: siinä missä useimmat hänen kollegoistaan ovat operaation tässä vaiheessa jo hyvinkin epämääräisen näköisiä, Immonen ajaa partansa päivittäin, ja pitää Punaisen Ristin t-paitansa helman tiukasti farkkujen vyötärön alla. ”Kenttäoloissa sinun täytyy huolehtia kolmesta asiasta,” hän sanoo, ”lentokoneista, niihin liittyvästä paperityöstä ja itsestäsi. Tosin, parin ensimmäisen päivän aikana ei ehdi hoitaa kuin ne lentokoneet.”
Perunalastut kädessään Immonen ylittää kentän syöstessään samaan aikaan pikatulena radioviestejä parin kilometrin päässä sijaitsevaan Punaisen Ristin perusleiriin, ja naputtaessaan tekstiviestejä Panamassa sijaitsevaan Punaisen Ristin alueelliseen logistiikkakeskukseen. Toinenkin kone on kuulemma laskeutunut, tämä Saksasta; laskeutunut todennäköisesti, siis. Aiemmin tänään Panama tekstasi Immoselle tiedon yhden Punaisen Ristin lennon laskeutumisesta, mutta unohti kertoa että se laskeutui naapurimaahan Dominikaaniseen Tasavaltaan.
Saksalaislento löytyy, ja Immonen käy työhön käsiksi ohjatessaan kuorma-autoja kuljettamaan koneen rahdin kaupunkiin. Hän kättelee 20 minuutissa ainakin yhtä monta ihmistä ottaen ja jakaen tarpeellista tietoa, keskeyttäen suorasukaisesti asiasta erkaantuneet keskustelut. ”Kohteliaisuuteen ei ole aikaa,” hän sanoo lyhyiden kohtaamistensa välissä. ”Joskus asioihin täytyy suhtautua sotilaallisen tiukasti. Yksi pieni virhe, lähetys päätyy väärään paikkaan ja onkin sitten toivottomasti kateissa.”
Oikea tavara oikeaan paikkaan on Immoselle – ja sadoille hänen kaltaisilleen – täällä olon koko tarkoitus. Maailma vastasi Haitin maanjäristykseen käynnistämällä yhden historian suurimmista avustusoperaatioista…
Excerpt from a feature “Organizing Armageddon” By Vince Beiser, translated into Finnish from English, Originally published in Wired Magazine, May 2010.
Suomen Punaisen Ristin kansainvälisessä henkilöreservissä on lähes tuhat eri alojen ammattilaista, joista lähes puolet on saanut erityisen, äkkilähtöihin osallistumiseen oikeuttavan ERU-koulutuksen. Maanjäristyksen jälkeen Suomen Punainen Risti on lähettänyt Haitiin kolme nopean toiminnan ERU-yksikköä: terveysaseman, kirurgisen sairaalan ja avunjakeluyksikön, sekä majoitustarvikkeita 2 300 perheelle.
Haitissa on tähän mennessä työskennellyt 97 Suomen Punaisen Ristin avustustyöntekijää; Pauli Immosen kaltaisia humanitaarisen työn sankareita kaikki.
Teksti ja käännös: Pekka Reinikainen
Kuva: Lasse Kylänpää
lähetä
tulosta