Juuri itsenäistyneen Suomen ajautuminen sisällissotaan vuonna 1918 asetti myös Punaisen Ristin vaikeaan tilanteeseen. Sodan säännöistä ja järjestön ideologiasta ei ollut pahemmin keskusteltu. Tuolloiset Geneven ja Haagin sopimukset eivät koskeneet sisällissotia, eikä nuori Suomi muutenkaan ollut vielä ratifioinut niitä.
Järjestön toimihenkilöt ja maan lääkärikunta olivat yleensä porvarillisia ja heidän sympatiansa olivat valkoisten puolella. Johdossa kuitenkin ymmärrettiin, että järjestön olisi hoidettava kaikkia haavoittuneita tasapuolisesti, mikä istui myös lääkärietiikkaan.
Ennakkoluulot ja poliittiset mielipiteet oli unohdettava. Hädin tuskin peitellyistä asenteista kertoo Helsingistä lähetettävien lääkäreiden evästys, jonka mukaan "kaikkia potilaita, niin vihollisia kuin omia oli hoidettava yhtä hyvin." Muutama punaisten puolelle määrätty lääkäri loikkasi kuitenkin tilaisuuden tullen valkoisten joukkoihin.
Lääkärit lähtivät Helsingistä maakuntiin mukanaan Punaisen Ristin käsivarsinauha ja henkilökortti, joiden toivottiin takaavan esteetön kulku. Sekavissa olosuhteissa liikkuminen oli kuitenkin vaikeaa, paikoin vaarallista, ja Punaista Ristiä loukattiin puolin ja toisin.
Hoitajaksi punaisten rintamalle
Tampereen työväenyhdistyksen ravintolassa työskennellyt 19-vuotias Elli Jakobsson päätti palata kotiinsa Lempäälään kun levottomuus tammikuun lopulla alkoi lisääntyä. Perhe oli aina ollut mukana työväenyhdistyksen riennoissa ja siksi tuntui luontevalta pitää yhtä myös hädän hetkellä.
Elli Nurminen tovereineen toimi nuoruudessaan (2. vasemmalta) punaisten ensiapusisarena.
Elli liittyi koulutovereidensa Idan ja Ellin kanssa ensiapuryhmään, kuten moni muukin nuori nainen. Heidät lähetettiin ensin viikoksi Tampereelle venäläisen välskärin kurssille oppimaan sidontaa ja haavojen hoitoa, sitten helmikuun alussa Kyröskosken rintamalle.
Punaisen ristin luonteesta merkkinä oltiin tietoisia. Ellin ryhmä teki itse käsivarsinauhat ja haavoittuneita kuljettavien rekien peitteet, joissa oli punaiset ristit.
- Me otimme omin päin käytäntöön nämä tunnukset siinä toivossa, että valkoiset säästäisivät haavoittuneita. Niin ei koskaan tapahtunut, aivan suoralta kädeltä suunnattiin niin paljon tulitusta kun suinkin riitti nimenomaan näihin rekiin, joilla vedettiin näitä haavoittuneita, hän muisteli 1960-luvulla.
Ensiapusisaret kulkivat lähellä etulinjaa siteet ja lastat repuissaan. Mukana kulkeva huoltojoukko muonitti ja huolehti ampumatarvikkeiden ja siteiden riittämisestä.
Tytöt palasivat lepovuoroon Lempäälään pari päivää ennen Tampereen valtausta. Paine Lempäälässä alkoi kasvaa, koska pitäjää halkova Tampereen-rata teki siitä strategisesti tärkeän.
Jääkärikenraalin ensikosketus Punaiseen Ristiin
Valkoiset pyrkivät katkaisemaan punaisten huoltoreitin ja punaiset kaikin voimin pitämään sen itsellään. Punakaarti joutui lopulta jättämään Lempäälään 24.3., mutta jatkoi taisteluita. Elli hoiti haavoittuneita nyt Vesilahden suunnalla.
Valkoisten puolella Lempäälän taisteluihin komennettiin myös majuri J. G. G. Taucherin komppania ja sen mukana nuori luutnantti A. E. Martola. Marraskuussa 1915 Saksaan jääkärikoulutukseen lähtenyt mies oli palannut Vaasaan 25.2.
Ryhmä saapui Lempäälään 31.3. ja majoittui kirkonkylän kansakoululle. Pari viikkoa myöhemmin Martola haavoittui radanvarren taisteluissa vakavasti vatsaan ja kuljetettiin leikattavaksi Punaisen Ristin sairaalaan Tampereelle, Johanneksen koululle.
Johanneksen koululle keskitettiin Tampereen alueen vaikeat leikkaukset. Oikealla ylilääkäri A. J. Palmén, joka leikkasi myös A. E. Martolan.
Sairaalassa oli valkoisille ja punaisille omat salit, joissa potilaat hoidettiin tunnollisesti. Punakaartin epäluottamus hoidon puolueettomuuteen aiheutti sairaalalle toistuvasti pieniä ja isompiakin häiriöitä; ylilääkäri A. J. Palmén pidätettiin kahdesti ja sairaalan liepeistä haettiin suojaa myös panssarijunille.
Kun Martola kymmenen päivää leikkauksen jälkeen pääsi toipilaana sukulaistensa hoiviin, olivat Lempäälästä vetäytyneet punaiset jo pakomatkalla Lahtea kohti.
Lähellä Lahtea Elli Jakobsson vangittiin ja vietiin Hennalan ja Hämeenlinnan vankileireille. Hän sai neljän vuoden vankeustuomion ryöstöistä, murhapoltoista ja yllytyksestä väkivaltaan.
Aika kuritushuoneella jäi lopulta viiteen kuukauteen, kun hänen äitinsä sai oikaistua ilmeisen tekaistut todistukset ensiapuryhmän osallisuudesta tuhotöihin.
Saman pöydän ääreen
Sotilasuran tehneestä Martolasta tuli sittemmin Punaisen Ristin Uudenmaan läänin piirin puheenjohtaja ja vuonna 1951 Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja marsalkka Mannerheimin jälkeen.
Neljä vuotta myöhemmin yleiskokous valitsi hänen aisaparikseen varapuheenjohtajaksi sosialidemokraattien kansanedustaja Elli Nurmisen, joka oli alkujaan Lempäälän Jakobssoneja. Keskushallituksesta he jättäytyivät yhtä aikaa vuoden 1971 lopussa.
Vuonna 1918 vastakkaisilla puolilla Lempäälässä olleet Elli Nurminen ja A. E. Martola tekivät parikymmentä vuotta yhdessä työtä Punaisessa Ristissä. Martolan jälkeen puheenjohtajan nuijaan tarttui Leo Noro (oik.), Nurmisen seuraajana aloitti C.O. Tallgren (vas.).
Teksti: Mari Vehkalahti
Kuvat: Suomen Punainen Risti
Lähteet:
Suomen Punaisen Ristin arkistot
Työväen Arkisto: Työväen muistitietotoimikunnan kokoelmat 541:22/Nurminen
Martola, A. E., Sodassa ja Rauhassa
Mäkelä, Ritva, Lempäälän vuosi 1918
lähetä
tulosta