Minusta kenenkään ei pitäisi jäädä aivan yksin. Se on kovaa elämää. Olen miettinyt, miten saisimme lisää ystäviä mukaan toimintaa, että meitä riittäisi kaikkien yksinäisten tueksi, espoolainen Kirsikka Helminen sanoo. Hän itse on ryhtynyt ystäväksi seniorille. Ajatus oli kypsynyt vähitellen.
Kirsikka Helminen jäi bussin alle nuorena opiskelijana, kun työelämä ja ura olivat vielä edessä. Tulevaisuus muuttui yhdessä sekunnissa.
- Vietin kuukausia eri sairaaloissa. Kuntoutuksessa lopulta selvisi, että työelämä taitaa olla minun osaltani ohi. Onneksi minulla oli hyviä ystäviä ja terapeutteja, jotka osasivat neuvoa monin tavoin eteenpäin. Heidän kanssaan puhuin myös vapaaehtoistoiminnasta.
Vähitellen Kirsikan päiviin alkoi jäädä vapaata aikaa, jonka hän halusi käyttää hyödyksi ja tietysti myös omaksi iloksi. Punaisen Ristin ystävätoiminta tuntui omalta ja hän hakeutui ystäväkurssille.
Kurssilla kävi ilmi, että tarjolla on monenlaisia tehtäviä, pitkäaikaisia ja kertaluonteisia. Vanhukset, sairaat ja vaikeasti liikkuvat tarvitsevat seuraa lääkärireissulle ja kauppaan. Toisaalta monet yksinäiset ihmiset kaipaavat pitkäaikaisempaa kontaktia.
Kirsikalle oli heti selvää, että hän haluaa pitkäaikaiseksi ystäväksi. Sitten ei kauan mennytkään, kun Punaisen Ristin ystävävälityksestä soitettiin, että nyt olisi vierailupaikka tiedossa. Siitä on nyt pari kolme vuotta aikaa.
Ensin Kirsikka tapasi ystävänsä kerran kuussa. Molemmin puolin oli hyvä vähän tunnustella, miten aletaan tulla toimeen.
- Alkukankeudesta pääsimme aika pian. Vähitellen aloimme tavata useammin, lopulta jo kerran viikossa. Kun Tatu syntyi vajaa vuosi sitten, tapaamiset alkoivat taas vähän harveta. Tapaamme silti kerran parissa viikossa. Joka viikko soittelemme tai lähetämme ainakin tekstiviestejä.
- Usein me istumme hänen kotonaan, juomme teetä ja juttelemme, milloin televisiosta, milloin päivän uutisista tai yhteiskunnasta, esimerkiksi hoitopalveluista. Välillä kyselen vanhoista ajoissa. Joskus käymme kävelemässä, näyttelyissä tai museoissa. Ystäväni on myös kova lukemaan.
- Minä halusin ystäväksi naiselle, ajattelin että niin olisi luontevampaa. Hän on selvästi vanhempi kuin minä, mutta hyvin nuorekas. Ikäero ei tuota hankaluuksia. Minä opin paljon vanhemmalta ystävältä, hän taas pystyy ehkä paremmin tämän päivän nuorten elämässä kiinni.
- Totta kai olen tyytyväinen, ystävätoiminta sopii minulle hyvin. Välillä olen väsynyt, varsinkin jos olen valvonut Tatun kanssa öitä. Käynti ystävän luona piristää kuitenkin aina ja kotiin tullessa on hyvä mieli. Ystävätoiminta on minusta elämän rikkautta, Kirsikka Helminen sanoo.
Muutto vei ystävät
Kirsikan ystäväpari asui ennen maalla, mutta muutti muutama vuosi sitten pääkaupunkiseudulle. Ystävät jäivät kauaksi, samoin suurin osa sukulaisista. Elämä tuntui yksinäiseltä.
- Maalla olin joskus lukenut lehdestä Punaisen Ristin ystäväpalvelusta. Joku oli saanut vapaaehtoisen ystävän ja kertoi tyytyväisenä elämästään.
- Minä ajattelin, että voisin kokeilla minäkin. Soitin sitten Punaiseen Ristiin ja toivoin, että joku tulisi käymään. En minä asettanut mitään toivomuksia ystävälle.
- Kirsikka on paljon nuorempi kuin minä. Ensin ajattelin, että tuleekohan tästä mitään, mutta me olemme tulleet hyvin juttuun. Minulle kävi mukavasti.
- Minusta on erinomainen asia, että meillä Suomessa on tällaisia ihmisiä, jotka haluavat tulla avuksi tai tueksi tai yksinäisyyttä lievittämään, mitä kukin tarvitseekaan, Kirsikan ystävä kertoo puhelimessa.
Kuva: Markku Ojala
lähetä
tulosta